Dansevise

Olen palannut. Ja huvittunut, koska koko tän surullisen blogin olemassaolon aikana sitä on käynyt katsomassa vain muutama ihminen. Ensimmäisellä tekstillä oli kaksi lukijaa, ja muilla yksi (Lily?), kertoo Blogger. Lupaan yrittää ryhdistäytyä.

No, elämähän on täällä täysin uomiinsa asettunut. Viikon päästä ollaan jo Suomessa joululomailemassa (lue: kirjoittamassa esseitä), en malta odottaa! Tanska on aivan mahtava, mutta ei mulle taida olla Suomen voittanutta nyt sitten kuitenkaan? Vaikka totuushan on, että kaipaan lähinnä perhettä ja ystäviä enemmän, kuin itse maata. Hei, enks mä oo kertonu tän täällä ehkä joka tekstissä?

Tanskan alkeet on vihdoinkin suoritettu, hurraa! Olen tyytyväinen. Mutta, oivoi, muut kurssit... deadlineen 19.12. mennessä tulisi olla valmis kulttuurikurssien kanssa. Kaksi aihetta, 35 sivua, 15 päivää. Noin kolme sivua tekstiä päivässä, teoriassa ihan mahdollista. Todellisuudessa - ja tarkennettuna, Annun todellisuudessa - yhtä mahdollista kuin Suomen voiton uusiminen Euroviisuissa. Tai Cottonissa pöydän saaminen ruuhka-aikaan ilman jonoa (kaipaan Cottonin kanasalaattia (ilman ananasta, tottakai), se on opiskelijaruuan aatelia mä kerron!)... mutta, toisaalta, selvittäähän Tom Cruisekin aina lopussa kaiken, että ehkä tääkin Mission Impossible on voitettavissa...

Tajusin pari päivää sitten, että luojan kiitos mä oon täällä vielä toisen lukukauden! Tuntuis ihan kamalalta lähteä nyt jo kotiin, lopullisesti, koska musta tuntuu että oon nyt vasta siinä pisteessä, että oon täysin ja totaalisesti ymmärtänyt ja sisäistänyt että hei, nyt asutaan Tanskassa. Kieli alkaa tuntuu ja jopa kuulosta (!) järkevältä, sekavat ruokakaupat ei häiritse, suusta pääsee automaattisesti "undskyld", kun tönäisee naapuria kassajonossa, ja autojen väliin fillarilla kurvaaminen on jotain, mitä tekee miettimättä. Jotenkin tuntuu, että just vasta saavuin tänne, vaikka neljä kuukautta on ihan just täynnä. En vaan olis valmis lähtemään. En esim. ole vieläkään käynyt kunnolla østerbrossa, (muun muassa siksi, ettei siellä oikein mitään tapahdu, mutta ei se ole mikään tekosyy hei!) vaikka se on yks suurimmista kaupungiosista Köpiksessä, eksyin vieläkin Frederiksbergissä, en ole käynyt brunssilla ja olis vaan yksinkertaisesti typerää lähteä ennen Euroviisuja (, johon mulla on liput, so excited!)

Huomenna Accantus (kuoro, jossa lauleskelen) joulu"konsertoi" kampuksella. En kutsuisi konsertiksi, kun kuitenkin vaan esitetää lukuvuonna lauletut biisit ystävillä ja tutuille ja perheenjäsenille, mutta konsertiksi en muut sitä kutsuvat, joten menkööt. Mä en jotenkin päässyt osaksi tota kuoroa, varmaan siksi, että oon ainoa ei-tanskalainen siellä, joka tietenkin johtaa siihen, että joka torstai kuuntelen reilu kaks tuntia nopeaa tanskaa putkeen. Hyvää harjoitusta kyllä ollu mulle, että en valita, mutta joo. Ensi lukuvuonna voisin ehkä muutenkin etsiä vähän "virallisemman" kuoron, kaipaan oikeita tappotreenejä ja oikeita keikkoja, joilla on pukukoodi! Accantus on kiva ja mukava, mutta aika harrastusmeiningillä siellä mennään.

Viikon päästä tähän aikaan oon sitten jo Vaasassa. Oon aika innoissani, niin paljon tärkeä ja ihania ihmisiä, eikä vähiten oma sisko! Lisäksi, mulla on ihan käsittämätön leipomishimo! Musta tuntuu, että voisin leipoa joka tunti joka päivä, siis kokoajan. En vaan voi, kun päätyisin yksin kaiken leipomani syömään (Annettea voi nimittäin kuvailla sanalla "pieniruokainen", etenkin herkkujen suhteen) enkä taida voida ottaa sitä riskiä... Lenkkeily oli taolla viikon verran, joka kyllä sitten taas näkyy. Onneksi Vaasassa pääsee tääse treenaamaan, jos saan vielä mulle lainaan luvatun saliavaimen. Parempi olis, tai tiedän yhden Fannin, joka jää mun leivontakoekaniiniryhmän ulkopuolelle!
Puhutaanpa seuraavaksi hieman säästä. Sehän on stereotypia, tiesittekös, että suomalaisesta puhuu paljon säästä. Ennen aina nauroin sille, mutta toisaalta, tarkistan sään joka päivä ja aina, kun joku soittaa kotoa, siellä tiedustellaan säätä. Viimeks kuulin, kuinka iskä huus taustalta "millanen keli siellä!?" kun puhuin äitin kanssa puhelimessa... Täällä edelleenkin harmaata, sekä jokseenkin vihreän oranssin kellertävää. Samanlainen ilma, jonka kuvittelisin itse Suomeen lokakuun lopussa, give me a break universe, mä tarvin mun pakkasannoksen, muuten jäädyn pohjoisessa kotimaassani! Mulla on teoria, että mun kroppa on nyt jo sopeutunut lauhkeampaan ilmastoon, ja mä varmaa oikeasti jäädyn miinus kahessakympissä kuin japanilaiset jäämuseossaan. No, se riski on otettava, lennot on varattu, enkä sellasia rahasummia hukkaan heitä, että näin.

Loppukevennyksenä yksi suosikkieuroviisuistani (kyllä, nyt on taas se aika vuodesta, kun ei muuta kuunnellakaan ensi vuoden entryjä odotellessa) 60-luvulta: Grethe ja Jørgen Ingmannin Dansevise vuodelta 1963, ihan mahtavaa settiä, tässä on sitä jotain, ja loistava laulajatar! Kuuntelemisen arvoinen. Ens kerralla ehkä parempaa settiä taas multakin, aikamoistoa toistoa tämä.

 Indtil næste gang du imaginære læsere!

Sposored by Google Translate. Pitäiskö mun huolestuu, että pystyn lausuu ton...?

Man måste va frisk för att bli sjuk...

Kyllä, aion taas valittaa. Ja kyllä, valituksen aihe on edelleenkin mua kahden ja puolen viikon jälkeen vaivaava ja vainoava flunssa. Don't worry, it'll be over soon! Nyt ollaan sellasessa kivassa vaiheessa, jossa molemmat korvat soi, koska pää on niin täynnä painetta, vasemman kyljen lihakset on revähtäneet kahen viikon yskimisestä, joka takaa hengittämisen, yskimisen, liikkumisen ja yleisen olemisen tuskallisuuden. Päälle vielä kurkun tappava hallitsematon yskä ja ah I am truly in heaven. Kaipaan kotiin, myönnän. En siksi, etten tykkäisi olla täällä, vaan siksi, että saisin siellä parempaa hoitoa, ja oisin jo sinnikyydellä saanut ainakin muutaman reseptin ja saikkua paperilla... No, kohtaloni on ilmeisesti riutua syksyisessä Kööpenhaminassa. Pahinta on ehkä se, että on pakko pysyä sisällä (,koska ulos meneminen uuvuttaa, tänään oli tosi lähellä ettei jalat pettäny kun portaita kiipesin metrosta Islands Bryggellä...), mikä ei ole hyvä, koska liika sisällä oleminen johtaa siihen, ettei kohta enää edes kaipaa ulos! Onhan se aika hauska vaan maata sisällä lämpimässä leffoja katsellen ja teetä juoden, (miinus flunssatuskat) se ei nyt vaan ole mitä tulin tänne tekemään. Toivon ja rukoilen, että tästä vielä noustaan!
Ainoo vaan, että oon masentunut, kun en oo kahteen viikkoon päässyt kuoroon, ja nyt näyttää siltä, ettei sinne oo huomennakaan menemistä! Ei hyvin mene mun soluttautuminen, kun kolme viikkoa oon out of the game! Enkä ens viikollakaan pääse koska lillesoster (<3!) tulee... mutta, turhahan sinne on mennä yskimään, kun ei pysty laulamaankaan... 

Viime päivinä oon huomannut, kuinka turhauttaa englanniksi kommunikointi voi joskus olla. Vaikka se sujuu, ja kaiken sanottavansa saa helposti sanottua vieraalla kielellä, joskus antaisin mitä vaan jos saisin vaan sanoa vaan suoraan suomeksi mitä mieleen tulee. Oon kuitenkin päässyt jo lähes kokonaan eroon "No, it's niiku a game"- tyylisistä lauseista, joissa "no" on siis suomea. Hyvä minä! Joskus myös tuntuu, että olisi helpompaa kommunikoida ruotsiksi, kuin englanniksi, mikä on oikeastaan melko järjetöntä, koska mun kouluruotsillahan ei pitkälle pötkiä, cooperi jäis aika lyhyeks! Kyllä sitä tulee kuitenkin vähän käytettyä, esim. kaupan kassalla saatan vastata tanskaan automaattisesti, ajattelematta, ruotsilla, ilmeisesti vain, koska kuulemani mongerrus oli tarpeeksi lähellä rakkaan länsinaapurikansamme sulosointuja.

Mä oon muutenkin kehittänyt täällä jonkun jännän, uudenlaisen suhteen Ruotsiin. Kaksi kertaa on nyt tullut käytyä etelä-Ruotsissa ja on se aina vaan niin ihanaa! Kieli, jota ymmärtää, tutut kaupat, tutut tuotteet, kaikki on jotenkin vaan enemmän kotoisaa kuin Tanskassa. Don't get me wrong, though, mä tykkään Tanskasta, tanskalaisista ja Köpiksestä ihan valtavasti! Joku siinä vaan silti on, että sydämessä läikähtää, kun vastaan tulee koivuista ja männyistä koostuva metsikkö. Kuulosta kornilta, I know. Viime reissulla aloin oikeesti vähän miettimään tätä. Mä oon aina kokenut olevani jotenkin ulkomaa-orientoitunut persoona, sellainen, joka haluaa asua ulkomailla ja viihtyy siellä. Ja onhan se totta, oon aika varma siitä, mutta en usko että musta koskaan voisi tulla ihmistä, joka ei palaa Suomeen... (joo, tää on vielä kornimpaa, Annu kakskytvee löytää itsensä toisessa Pohjoismaassa?) Se tunne vaan on jotenkin niin kiva, kun ajattelee, että voisi ihan hyvin olla Suomessa. No, ei hätää, oon varma, että tää (ja ne monet tulevat!) ulkomaa-jaksot vielä kitkee tän oudon patrionismin piirteen musta! Lisäks, epäilen mun tunteiden aitoutta tässä suhteessa... en voi sanoa Suomessa ihailevani koivuja, männyistä puhumattakaan! Mä luulen, että tää on enemmän sellanen "I want it because I can't have it"- tyylinen situation. Kaipaan kotiin vain, koska tiedän, etten ole siellä vielä vähään aikaan.

Jatketaan vielä Ruotsista: mä oon huomaavinani, että tanskalaisilla on vähän samantyyppinen suhtautuminen Ruotsiin, kun mitä mä kuvittelen, että meillä suomalaisilla on: oikeasti kadehditaan monia pikkujuttuja, mutta se yritetään salata viimeiseen asti. Ruotsi on ikuinen kilpakumppi, jonka kanssa ollaan kuitenkin hirmu hyvää pataa! Teoriaa tukee seuraavat väittämät:
1) Matkalla Skånen tanskalainen maikka ilmoitti, että nyt ollaan matkalla etelä-Ruotsiin, joka siis todellasuudessa ja oikeudenmukaisesti on osa Tanskaa, nää ilkeät, kierot ruotsalaiset vaan varasti sen meiltä pari tuhatta vuotta sitten. Huumoria, jonka uskon pohjautuvan aidosta katkeruudesta, hehe!
2) Skånessa ajellessamme näin talon, jonka koko puutarha oli myllätty: myyriä. Koloja oli varmaan tusina. Ja jok'ikiseen koloon oli isketty pikkuruinen punavalkoinen, kivasti tuulessa hulmuava Dannebrog! Naapurivihaa? (Ajattelin tietysti, kaiken huomioon ottavana, että kyseessä voi olla tanskalainen talous, mutta salossa kuitenkin sinikeltainen kankaanpala. Kyseessä siis svenska hem!)
Että kyllä tanskalaisiin samaistuun lopulta aika helposti! Kovia ovat vitsailemaan, ikään katsomatta. Huumori on ihanan sarkastista ja joskus vaan ihan käsittämätöntä. Ergo the best kind!

Mun vaihtarielämä on ehkä jotenkin hyvin erilaista, kun millaseks kuvittelin sen mun kuvitelmissa. Tosin, kuvitelmissani kaikki tietenkin menee aivan täydellisesti, joten ehkä on vain terveellistä, että todellisuus on vähän erilaista. Jotenkin vaan kuvittelin, että mun elämä tulee täällä olemaan jotenkin poikkeavaa ja erilaista siitä, millaista se on kotona. Suuri paljastus: ei se oikeastaan ole! Vajaan kymmenen viikon jälkeen ei tietenkään saisi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä, ja ehkä eron huomaa vasta kontrastin kanssa, kun vuosi on ohi ja pitää palata kotiin. Saa nähdä. Mullahan on tässä tavallaan kuitenkin kaksi erillistä vaihtoa, kun keväällä edessä täysin uudet ihmiset ja sen myötä väistämättä uudet kuviot. ... Aikamoista shaibaa nyt oli kyllä tää, tajunnanvirta ei mua mihinkään jännän äärelle kuljettanut. Maybe next time.

Keep staying awesome!

A bad, bad blogger

That's me. A bad, bad blogger. Mostly because there's nothing to write. And Finnish feels weird.

Allright, asiaan. Mä oon täällä ihan täysin aivan kotonani jo, jännä miten nopeesti sopeutuu ihan kaikkeen. "Koti" on Tranehavegård 19.
Vuorokausirytmi on melko vaihtarimainen, ainakin mun omassa päässäni: valvotaan keskimäärin puoli kolmeen joka ilta, herätään yhdentoista maissa. Luentoja on kolmesti viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin, joka on tosi, jees, etenkin kun ei koskaan tarvitse mennä kampukselle ennen kahta. Eli, ei ihmekään, että unirytmi on pepullaan, kun pääsee kampukselta kotiin 21:35... paitsi torstaisin, jolloin pääsee klo 19, ja viikonloppu alkaa!

Joka viikonloppu on tarjolla jos jonkinlaista tapahtumaa, kaikkeen ei mitenkään ehdi osallistua, eikä edes jaksaisikaan. Tavallaan täällä asuminen ja oleminen eroaa hyvin vähän siitä, millaista se olisi kotona. Teen samoja asioita kuin kotona, syön melkein samoja ruokia kuin kotona, ja niin edelleen. Kaikki alkaa olla tuttua ja turvallista, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. (tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, etten ymmärrän postilaitosta, enkä uskaltanut kysyä, mistä sana postimerkkejä... meen huomenna, oikeesti.) Kurssit on kaikki ihan jees, vaikka lukemista onkin ihan hirveesti... Tällä hetkellä teen neljää kurssia, joka kääntyy mukavasti 45 opintopisteeksi. Saa nähdä, päädynkö lopulta tekemään kaikkia kolmea, mutta, jos hyvin käy ja aika ja hermot riittää, niin joulun jälkeen saa ottaa rennosti jäljellä olevan viidentoista kanssa, so far so good! Kulttuurikursseilla tehdään jonkun verran excursioita, mikä on jännää, koska en ole koskaan ollut exculla! Huomenna on ensimmäinen sellanen, bussillinen pohjoimaisen mytologian opiskelijoita starttaa keskustasta 8:45, eli syntisen aikasin, Roskildeen (so excited!), Lyngbyn (never heard...) ja johonkin kolmanteen paikkaa, joka alkaa T:llä, ja jota en jaksa juuri nyt tarkistaa. (sweet.) And it's all for free!

Ainiin, mä en tiedä miksi, mutta jostain syystä mun kuoronjohtajalla on sellainen käsitys, että koska osaan hyvin vahvasti ontuvaa ruotsia, mulle voi ilman ongelmaa papattaa pitkät litaniat tanskaa kaikkien kuullen... onneks tähän asti kommunikointi on ollut sen laatuista, että "haha ja, ja" ja leveä hymy riittää...

Mutta, tässä teille tänne eksyineille sieluille vähän kuvamateriaalia tästä oikein mukavasta kotikaupungistani! Koitan muistaa taas kirjoitella, jos jotain vaikka tapahtuisikin...
until then, stay awesome people!

Ainiin, Vaasan syksy ei oo mitää tähän verrattuna...

Satunnaisia otoksia 1

Langebro, isoin Amagerin muuhun Köpikseen yhdistävä silta, maisemat on ihan jees!

Sateenkaari, vou!

Brygge broen, eilen matkalla himaan. Rakastan tätä kaupunkia!

kotimatka jatkuu...

Oon tanskalaistumassa loistavalla vauhdilla: kävin lenkillä HAUTAUSMAALLA!

Kotini on linnani.

week one, done

Mitähän tässä nyt sitten kirjottais. En oo viikkoon mitään kirjoittanut, koska ei oo oikein tapahtunut mitään erikoista. Tai siltä se ainakin tuntuu, koska oon jo asettunut enemmän tai vähemmän taloks tänne. En oo varma, tuntuuko koti oikeeasti kodilta, mut ainakin tänne on kiva tulla, kai se on kodin merkki. Koitan nyt kuitenkin sitten jotenkin tiivistää, mitä tässä on tapahtunut, vaikka kaikki yksi tai kaksi lukijaani tietävätkin jo kaiken mitä mulle on täällä tapahtunut...

Kämppis on siis Seattlesta, jos on jäänyt mainitsematta. 24-v, selvisi eilen, aloitti yliopisto-opinnot kuusi (!) vuotta sitten, on vissiin vähän lomailtu... Ihan jees tyyppi, tosin, sotkuinen, joka on multa hei aika paljon sanottu. Mut kyllä me juttuun tullaan, toisaalta ollaan kolme päivää tässä vasta asusteltu. Mutta se antaa mun olla omassa rauhassani, joka on tosi jees.

Mä en ole vieläkään pessyt pyykkiä täällä, en oo saanut aikaseks/uskaltanu! Tänää oli tarkoitus mennä, mutta, koska olen tekosyiden mestari, totesin, että kaikki kuitenkin pesee pyykkiä sunnuntaisin, parempi mennä huomenna... no, katotaan, ehkä mä vielä rohkaisen mieleni ja raahaudun pyykkitupaan. Naapurin (kanssavaihtarit) pelotti mua naapureilla (kiukkuisilla vanhuksilla), ne kuulemma kyttää pyykkituvissa. O-ou! Sellasta. Luennot jatkuu huomenna, yök. "Yök", koska en tykkään mun kirjallisuuskursseista, suomalaisena opiskelijana en tykkää tehdä töitä kurssin aikana! Lisäksi kaikki kirjat, joita on paljon, on tosi kalliita, ja paksuja... No, jos pääsen/pääsin parilla kulttuurikurssille, niin toinen kirjallisuuskursseista lentää aika nopee roskiksee.

Mä oon tässä pari päivää miettinyt tanskalaisten alkoholinkäyttöä. Me pohdittiin tätä eilen porukallakin. Täällä on ihan okei alottaa oluiden kumoaminen lounasaikana... Ei siinä mitään, mutta jotenkin hauska ajatella, kuinka, ainakin suomalaiset itse, ajattelee suomalaisia alkoholikansana ja alkoholisteina, vaikka täällä juodaan ihan takuulla enemmn oluita per kansalainen kuin Suomessa. Mutta, joo, ehkä se mentaliteetti on vähän erilainen. Aina ei vaan oo kivaa tulla kotiin, kun vanhat papat juopottelee keskellä katua neljältä tiistaina. Mikäs siinä, emmä niitä häiritse, kunhan eivät häiritse mua... Huomatkaa, kuinka koitin pohtia jotain yhteiskunnallista, sen sijaan että vaan kertoisin omia juttujani, yritys ehkä hyvä kymmenen!

Mutta, pointti tässä jutussa oli kai se, että oon kotiutunut, eikä enää ole niin kamalan kova koti-ikävä, toisin kuin alkuviikosta. Sen täällä ulkomailla vaan huomaa, että yhtäkkiä ikävöi ja kaipaa ihan outoja juttuja kotona. Ruisleipää, saunaa, suklaata, salmiakkia joo tottakai, mutta myös esim. kuivauskaappeja, lattialanoja ja pistorasioita, joihin ei ole erillisiä katkaisijoita. Ja ruokakauppoja. Mun lähinetto on aivan järkyttävän epäjärjestelmällinen, ehkä jopa sotkuinen... Mutta, näillä mennään!

tuttuja ja ei niin tuttuja juttuja

Ensimmäiset neljä päivää takanapäin. Koska myös tänään on ollut pitkä päivä, tässä lyhyt oppimäärä:

Hotelli: Internet toimii jostain käsittämättömästä syystä vain tabletissa, joka aiheuttaa jatkuvaa hiusten halkomista. 200 metriä hotskun ovelta Hovedbarnegaardetille, eli päärautatieasemalle, jonka tuloksena S-junien toiminta jo sisäistetty, yöjunia lukuunottamatta...

Yliopisto: laajalle levinnyt. Oma "KUA" eli eteläinen kampus Amagerilla (lausutaan "amaa", tottakai, onhan se täysin loogista...) rempassa, mutta siisti, uusi ja hieno. Internet ja kirjastopalvelut mahtavia, en vaan osaa aktivoida niitä... luennoilla on tarkoitus keskustella, joka kuitenkin perustuu "we do not care what you think unless you have a solid academic argument"-filosofiaan. Kurssi1 alkaa maanantaina. Kantinessa tarjotaan Amican ruokaa, noin 15 eri vaihtoehtoa päivässä, ja sieltä saa Geishaa!

Paikasta A paikkaan B: ...pääsee, yllättäen, parhaiten fillarilla, joita kaupunki on kirjaimellisesti täynnä. Määrää ei voi kuvitella, niitä on tuhansia ja taas tuhansia pelkästään Hovedbanegaardetilla. Oma on musta kera etukorin, tonnin fillari, joka kulkee. Note to you: loistava liikeidea olis hamstrata vanhoja fillareita Suomessa, raahata kaikki kerralla Köpikseen ja myydä täällä, jäis voitolle ja sais hyvät provikat, think about it! Kysyntä on valtava, fillari on elintärkeä. Käsimerkit "käännyn oikealle/vasemmalle" ja "pysähdyn" vielä hakusessa...

Oma koti: on lähiössä. Tänään huomattiin, että sängyn runko on haljennut, ei siinä voi nukkua, katsotaan hoitavatko sen kuntoon... siivousoperaatio suoritettu uusilla hoodeilla Sydhavnissa, jonne pääse kivasti junalla ja vielä kivemmin fillarilla. Kämppis oletettavasti jenkki, siitä lisää myöhemmin, kun keskiviikkona tapaamme.

Ihmiset:
A) vaihtarit: ...ovat monet olleet täällä jo yli kuukauden, joten porukoihin pääseminen ei oo menny kuin Strömsössä ja päässäni olin sen ajatellut. Olen kuitenkin optimistinen, toistaiseksi, muutama saksalainen, tsekki, ja pari belgialaista vaikuttaa mukavilta, ja uusia ihmisiä tulee varmastu vielä vastaan.
B) tanskalaiset: hurmaavia. kuka vaan kadulla on valmis neuvomaan, tosin, koska ylpeys eianna periksi, joskus on hankala seurata reittiohjeita, jotka annetaan tanskaksi, koska yliarvioit itsesi ja kysyit ruotsiksi. Mutta löysin perille, joten toivoa on. Kontaktia alkuperäisväestöön ei ole kuitenkaan vielä mentoreita lukuunottamatta ole juurikaan tullut muodostettua, joten we'll see.

Lisättävää yllä oleviin ja muuta: Kampus on täynnä Kaffebareja, eli huoneita, joistaa saa päivällä kahvia ja illalla/yöllä olutta, joka laitoksella on oma, joissa pidetään partyjä. Kirjastossa saa viettää koko yön, ja olutta saa automaatista. Tivoli oli hauska paikka, siel on fiilistä. Pyörille on kokonaan oma baana ja omia vaunuja S-junissa. Join eile kaksi olutta, jossa oli kaksi liikaa, mutta kun kympillä sai ja... nii. Yliopiston rehtori melkein murskasi mun sormet kätellessään. Ärsyttää jo nyt, että Norreport on rempassa, vaikeuttaa junaliikennettä ja pakottaa etsimään oikeaa bussia yöllä.
Ainiin, mä taidan tykätä täst kaupungista.

PS. Kuvia kun pääsen oikealle tietokoneelle, ja ehdin kierrellä kaupungilla ilman päämäärää.

pieni ja tuntematon

Pohjoisessa Manner-Euroopassa sijaitseva maantieteellisesti pieni kuningaskunta, jossa asuu noin viisi miljoona ihmistä. Ilmasto on leuto, maasto matalaa. Ekologisuus on kova juttu, samoin olut, makkara ja käsittämättömät voileivät. Kaikilla on fillari. Maan Kuningatar polttaa kuin korsteeni.

Siinä. Kaikki, jota voin sanoa yli 50% varmuudella tietäväni maasta, joka tulee olemaan enemmän tai vähemmän koti seuraavat kymmenen kuukautta. Absurdia. En oo vieläkään tajunnut tätä. vaikka psyykkaan itseäni satoja kertoja päivässä. "Sä muutat sinne ihan oikeasti. Se on pitkä aika. Sä meet sinne ihan oikeasti." Päässäni ympyrää kiertävä puolikas maapähkinä ei vaan pysty sisäistää tätä ajatusta, ainakaan ennen maanantaita, kun sinne täytyy ihan oikeasti jäädä ihan yksin enemmän tai vähemmän omaan kämppään.

Perjantaina hylkäsin Vaasan. Se oli ihan okei, en mä kaupunkia jää erityisesti kaipaamaan, ainoastaan ihmisiä. Ikävä on nyt jo tosi kova, aika hassua, kun ollaan kutienkin aikasemminkin oltu yli viikko tapaamatta... ehkä se on jotenkin mun lähdön "lopullisuus" joka raastaa. Who knows. Lauantaina sai niin ikään nauttia laatuseurasta, teitäkin on ikävä! Ja myös sitä työn raskaan raatajaa rapakon takana! (Enkö vois vaan alkaa puhumaan teistä kaikista etunimillä, tää anonyymisyys on aika väsyttävää?) Kotona on ollut ihana olla. Aurinko on paistanut, jääkaapissa on ruokaa ja maaseudun pienen kaupungin hiljaisuus on piristävää. (Ei sillä, että Vaasa olis ollu joku metropoli, hah!)

Mun ihanaa kotiaikaa varjosti maailma pahin vitsaus: pakkaaminen. Lauantai-iltana oli tarkoitus aloittaa, joten aloitin maanantaina. Oon ehkä toivoton pakkaaja, mut ihan tehokas sitten kun päivien viivyttelyn jälkeen aloitan. Pari tuntia siinä meni, ja nyt messissä on kaksi matkalaukkua, olkalaukku ja PC-laukku (joka on muuten hieno, vaikka tuli taas epäiltyä kaikkea koosta ja mallista väriin ostohetkellä...)

Huomenna alkaa orientaatio. Saatan kuolla, en tiedä jäänkö henkiin. Ahdistaa. Paljon. Siitä lisää sitten seuraavina päivinä., jos olen elossa. No panic... Mutta, koittakaahan nyt pärjäillä murut! Mä kiidän jo motarilla kohti Hki-Vantaata, vaikka lennon lähtöön onkin tässä vielä aikaa, mutta kyllähän te mut tiiätte, ylianalysoivana "worst case scenario"-tyyppinä olen liikkellää hyvissä ajoin! Facebook ilmoittanee tarkan lähtöhetkeni myöhemmin. Danmark, her kommer jeg.

Ps. vihaan Bloggeria, ollaan kykenemättömiä yhteistyöhön ilman kädenvääntöä...

yksi "erityinen" leijona

Tässä tää nyt sitten olis. Paljon puhuttu "Tanskablogini", kuten nopeimmat saattoivat taustakuvastakin päätellä. Perimmäinen tarkoitus: päästä selvittämään päätään ja pitää halukkaat ajantasalla ah-niin-tapahtumarikkaasta elämästäni seuraavien Köpiksessä viettämieni kuukausien ajan. Epätoivoa täynnä yritin luoda kyhäelmästäni "järkevän ja kiinnostavan" näköistä, jossa, kuten näette, epäonnistuin melko surkeasti. Pelkän taustan muuttamisessa meni vartti, yläasteen tietotekniikka näyttää uponneen muhun kuin vesi kuumille kiville, joten ainoa vaihtoehto on turvautua valmismalleihin. Keskittykää siis, rakkaat lukijat, sisältöön ulkoasun sijaan. Mutta älkää nyt liiaksi kuitenkaan, ei sekään mitään takuutavaraa ole. Oh well...

Koska lähtöön on vielä kaksi viikkoa ja neljä päivää, (ei, en laske...) jäänee tämä ensimmäinen postaus valitettavan sisältököyhäksi. Voisin toki jaaritella rivikaupalla kassatyön rasittavuudesta, asikkaiden lahopäisyydestä ja siitä, kuinka kivaa on rikkoa kahvipannu ja kaataa tulikuumat kahvit jalalleen (se on meinaan kivaa!), mutta mitä sitten kertoisin Facebookissa? Matkavalmisteluissa on kuitenkin edistytty, ja "what to do"-listani on kesäkuisen tekstiä molemmilla puolilla sisältäneen A4:n sijasta yksi vaatimaton post it-lappu. Melkein kaikki on siis valmista lähtöä varten, vaikka tuntuu, ettei mikään ole valmista.

Ahventien koti on, kuten tiedätte, puoliksi tyhjennetty. Viimeiset muuttolaatikot lähtee huomenna kohti iki-ihanaa Päijät-Hämettä ja sen kiistatonta helmeä Orimattilaa, allekirjoittanut seuraa perässä kahden viikon sisällä. Vaikken koskaan erityisemmin ylistänytkään tuota vaatimatonta residenssiäni Palosaaren sydämessä, täytyy myöntää, että kokonaisen vuoden laatikoihin pakkaaminen oli yllättävän haikeaa. Tosin, haikeutta suurempi tunne oli se apinanraivolla höystetty tuska, jota koko pakkausrumba mussa herätti. En muuta enää koskaan! Paitsi nyt Tanskaan, ja joulukuussa siellä, ja vuoden päästä takaisin kotiin... ja uudelleen Vaasaan...

Mun on pakko tunnustaa, etten tunne tätä blogikonseptia omakseni, en sitten lainkaan. Eikä yhtää häiritse, että tää pitäis nyt jakaa yhdelle journalistiikan ja kuudelle viestintätieteiden ylioppilaalle, armoa tytöt... Mutta, nyt kun olen tätä niin hypettänyt ja saanut aloitettuakin, musta tuntuu, että postailen Köpikseen päästyäni kerran viikossa, jos jotain mielenkiintoista tai kirjottamisen arvoista tapahtuu. Ei sillä, että lupaisin jättää pois epämielenkiintoisen ja arvottoman, silkasta jakamisen ilosta saatte kuulla myös kaiken sen. Näihin varoitteleviin tunnelmiin on hyvä päättää hulppea avaustekstini, lisää juttua tulee, kun lähtöä lähenee!

Ps. Tässä hieman selvennystä nimeen, tehkää omat analyysinne: http://satwcomic.com/coat-of-arms